Lihastaudit – niiden hoito tulevaisuudessa ja koskettavia kertomuksia

Olen kirjoittanut aiemmin kuinka tärkeitä lihaksemme ovat ja että monissa tilanteissa lihakset surkastuvat häkellyttävän kovaa tahtia, esim. tehohoitopotilailla pahimmillaan jopa 3-4 % päivässä  (Helliwell et al.1998)! Lihaskato on nykyisen akatemiatutkijan työni aihe. Mutta lihasten surkastumisen lisäksi on olemassa todella suuri kirjo erilaisia ”suoria” lihastauteja lievistä erittäin vakaviin. Jälkimmäisestä on esimerkkinä Duchennen lihasdystrofia, jonka parissa tein töitä ollessani Suomen Akatemian tutkijatohtorina 2011-2013 ja hieman toki edelleenkin. Yksistään tähän sairastuu n. 1 / 3500 pojasta. Tässä artikkelissa on luvassa lihastautien lyhyttä taustaa, niiden hoitoon liittyvästä nykytiedosta ja lisäksi mm. kotimaisen kehonrakennuksen Suomen mestarin tarinaa omasta lihastaudistaan ja Petteri Lindbladin kertomana kaksi muuta koskettavaakin tarinaa.

lihastaudit

Lihastautien taustaa

On olemassa iso määrä sairauksia, joissa lihaksistoon tulee muutoksia. Joissain erittäin harvinaisissa tapauksissa seurauksena saattaa olla myös suurehko lihaskasvu, kuten Myhre-syndroomassa. Kuitenkin tyypillisesti lihaksiin kohdistuvissa lihasten koko ja voima vähitellen lopulta rappeutuu. Erilaisia lihastauteja on satoja erittäin lievistä tosi vakaviin ja tähän ei edes lasketa tauteja / sairauksia, joissa lihakset rappeutuvat epäsuorasti (ALS, MS jne.). Tampereella on lihastautien erityisdiagnostiikan keskus (LED) (linkki konferenssiesityksiin). Yhden uudenkin lihastaudin löytäneen professori Bjarne Uddin mukaan lihastaudeista kärsiviä on Suomessa vähintään 10 000, eli mistään pikkujutusta ei ole kyse. Lihastaudeista vaikeavammaisuutta aiheuttavia ovat lihasdystrofiat, synnynnäiset myopatiat ja motoneuronitaudit. Muut myopatiat, myosiitit, myasteniat ja neuropatiat aiheuttavat vaikeavammaisuutta vaihtelevasti. Näistä ja monista muista lihastaudeista on kirjoitettu hyvin lihastautiliiton sivuilla.

Lihastautien hoito

Lihastaudien ”elämäntapahoidossa” on paljon haasteita. Sen lisäksi, että liikkuminen on usein vaikeaa, monissa lihastaudeissa haasteen tuo mm. se, että esim. liian kovatehoisesta eksentristyyppisestä liikunnasta voi olla joskus jopa enemmän haittaa kuin hyötyä, varsinkin joissain vakavimmista lihastautien muodoissa (Grange ja Call 2007). Toki liikunta ja fyysinen aktiivisuus on näissäkin tapauksissa hyödyllistä, koska monia perinteisiä liikunnan hyötyjäkin todennäköisesti on odotettavissa (esim. Kainulainen ym. 2015). Ravinnossa proteiinit ovat  tyypillisesti lihasmassan ja toiminnan kannalta ehdottomasti hyödyllinen komponentti ravinnossa, kuten olen useasti kirjoittanut aiemmin. Ainakin tietyissä lihastaudeissa proteiini- tai aminohapporajoitus näyttää kuitenkin uusien hiirikokeiden mukaan parantavan hieman ainakin tietyntyyppisiä lihasdystrofioita (de Palma ym. 2012). Mekanismina tälle näyttäisi olevan organellien ”kierrätys” eli autofagia, joka vähentyy liiallisen proteiininsaannin seurauksena. On kuitenkin mahdollista, että koska liikunta lisää autofagiaa (Hulmi ym. 2013), liikunta voisi myös blokata korkean proteiininsaannin vaikutusta autofagiaan. Ihmiskokeita odotellessa, mutta tämä on jälleen yksi peruste sille, että proteiininkaan kanssa ei kannata liioitella… Ravinnon suhteen joitain potentiaalisia hyötyjä sairauksien oireisiin voi saada erilaisista ravintolisistä. Valitettavasti paras näyttö on toistaiseksi pääosin jyrsijäkokeista, esim. positiiviset tulokset vihreästä teestä / vihreän teen katekiineista. Koska lihastaudeissa syynä on yleensä jokin synnynnäinen geenivirhe, superfoodit tai trendikäs ruokavalio eivät sairautta paranna tai toisaalta kokonaan ehkäise sen etenemistä. Tarvitaan siis järeämpiä täsmäaseita.

Onneksi sairauden syyn, eli tyypillisesti geenivirheen hoitokin on jo nykyään teoriassa mahdollista tällaisten täsmäaseiden avulla, joita olen itsekin ollut tutkimassa ollessani vierailulla Hollannissa (Hoogaars ym. 2012). Ensimmäisiä kliinisia kokeita on tehty myös ihmisillä. Näissä tutkimuksissa on osittain onnistuttu korjaamaan virheellinen dystrofiiniproteiinin geeni tai sen luenta (Goemans ym. 2011). Suurena ongelmana geeniterapiassa on kuitenkin vielä mm. se, että yksittäinenkin lihastauti voi olla seurausta kymmenistä tai sadoista erilaisista geenivirheistä. Tämä tarkoittaa sitä, että lähes jokaiselle yksilölle pitäisi olla omat hoitotyökalut. Onneksi kuitenkin geeni- solu ja muu hifimpi terapiakin kehittyy koko ajan ja uusien tekniikkojen avulla tästäkin haasteesta voidaan päästä eroon. Tulevaisuus jossain reilu 10-30 vuoden päässä näyttääkin kohtuullisen lupaavalta.

No se lihastautien taustasta ja hoidosta. Nyt lupaamani pari tarinaa. Ensimmäiset ovat esimerkkejä etenevästä rappeuttavasta lihastaudista, Duchennen lihasdystrofiasta. Jälkimmäinen kertomus on esimerkki aineenvaihdunnallisesta mitokondriaalisesta lihastaudista, joka on huomattavasti lievempi.

Ensimmäisen osion on kirjoittanut lihastautien parissa työskennellyt blogista aiemmin tuttu Petteri Lindblad.

Kertomus 1. Kokemukseni lihasdystrofioiden parissa

En ole aina ollut ravitsemusterapeutti ja pt. Ennen valmistumistani työskentelin 10 vuotta henkilökohtaisena avustajana. Avustin hyvin erilaisia ihmisiä, eniten kuitenkin Duchennea sairastavia nuoria miehiä. Duchenne on lihasrappeumasairaus, joka ilmenee pojilla, etenee ja yleensä päättää potilaan elämän melko nuorena, kaksi- tai kolmekymppisenä. Sairaus alkaa lapsena ja saattaa ilmetä siten että pojan on vaikea nousta ylös lattialta. Jo noin 10 vuoden iässä saatetaan tarvita sähköpyörätuolia.

Aloitin urani avustajana 18-vuotiaana kun menin espoolaisperheeseen avustamaan 14-vuotiasta kundia, kutsutaan häntä nyt vaikka Ripaksi. Ripa liikkui sähköpyörätuolilla ja hän tarvitsi kaikissa siirtymisissä apua. Käsissä oli vielä vähän voimaa: Ripa pystyi syömään itse ja pelaamaan/kirjoittelemaan tietokoneella. Päivä alkoi sillä, että mentiin Ripan kanssa vessaan. Isolle hädälle mentäessä nostin kundin pöntölle, pieni hätä hoitui sorsalla eli kannellisella virtsapullolla. Suihku hoidettiin suihkutuolilla. Vaikka miehellä oli vakava ja rajoittava sairaus, läppä oli jatkuvasti läsnä ja sitä viljeltiin päivittäin. Vessajuttuihin ja päivittäiseen hygieniaan liittyen heitettiin mitä härskimpiä juttuja, jotka jätän ehkä kuitenkin tässä kertomatta 🙂

https://i1.wp.com/pietar.in/wp-content/uploads/2013/03/IMG_7767.jpg

Kuva. Erittäin suosittua pietar.in blogia pitävä Pietari on hienosti tuonut esiin sivuillaan huumorinkin keinoin lihastautia sairastavan ihmisen iloja ja suruja. Kyseessä on juurikin Duchennen lihasdystrofia, josta allekirjoittanut ja Petteri puhuu.

Avustin Ripaa vuodesta 2002 vuoteen 2007. Vuonna 2008 aloitin kesätyönäni erään itseäni vuotta nuoremman Duchennea sairastavan kundin avustamisen. Kutsutaan häntä nyt sitten vaikka Antiksi. Antti oli jo kahdenkympin puolessavälissä ja hänen tautinsa oli edennyt pidemmälle kuin edellisen avustettavan. Antti oli kuitenkin erittäin elämänhimoinen nuori mies. Tilanteessa jossa moni olisi jo aikoja sitten vaipunut epätoivoon, Antti oli hyvin aktiivinen ja harrasti monipuolisesti. Hän oli tiukasti elämässä kiinni. Frendeihin pidettiin tiuhaan yhteyttä, harrastettiin urheilua, pelattiin pelejä. Antin kanssa alettiin jo olemaan sen ikäisiä, että juteltiin paljon myös tytöistä. Antilla oli tavallisen korkean testosteronitason omaavan nuoren kundin seksuaaliset tarpeet ja halut, mutta naisia lähestyminen ja seksi ovat tietysti eri juttu kuin terveellä.

Teimme Antin kanssa reissun erääseen kaukaiseen kohteeseen, mutta matkan päätteeksi hän sairastui vakavasti ja joutui tehohoitoon sairaalaan. Hän jäi henkiin, mutta sairastumisen vaikutuksesta joutui hän Suomeen palattuaan olemaan 24 tuntia vuorokaudessa avustajan valvonnassa. Myös hengityslaite tuli mukaan päivittäiseen elämään.

Pärjäsin todella hyvin avustajana ja sain avustettaviltani erinomaiset suosittelut. Uskon että suurimmat syyt siihen ovat samat kuin siihen että minusta tykätään personal trainerinakin: olen ihmisten kanssa oma aito itseni ja vahvasti läsnä. Ja ennen kaikkea olen heidän kanssaan samalla viivalla, en yritä olla heidän yläpuolellaan. Monet säälivät vammaisia ja ovat kovin varovaisia heidän kanssaan. Minä taas kohtelin heitä aivan samanlaisina ihmisinä kuin kaikkia muitakin. Tottakai koin myötätuntoa heitä kohtaan ja halusin auttaa, mutten kuitenkaan ikinä säälinyt.

Lähtiessäni reissamaan Kaukasukselle ja Iraniin kesällä 2012 valmistumiseni lähetessä lopetin avustajan urani. Näin ainakin luulin. Yksi keikka oli kuitenkin vielä jäljellä. Sen keikan tein laskiessani ensimmäisen avustettavani Ripan uurnan hautaan samaisen vuoden viileänä syyspäivänä.

 

Kertomus 2. Kehonrakennuksen Suomen mestari elämää lihastaudin kanssa

Petri Penttilä otti minuun yhteyttä 1,5 vuotta sitten ja olemme sen jälkeen aika ajoin viestitelleet. Hän kertoo lyhyesti tarinansa alla.

Lapsuudesta asti olen ollut liikunnallisesti aktiivinen ja kehityskaareltani normaali. Kasvuiässä ainoastaan joitakin lihaskipuja, joita joidenkin asiantuntijoiden mukaan ei ole olemassakaan. Kouluaikoina ja myös armeijan aikaan olin kuitenkin kestävyysurheilussa selvästi ikäisiäni heikompi. Nopeuslajit sujuivat kohtuullisesti, en tosin niissäkään ollut mitenkään huippuluokkaa. Lukioaikana aloitin painoharjoittelun hyvän ystäväni innoittamana: aivan perusharjoittelua, kuten maastavetoa, kyykkyä ja penkkiä, apuliikkeillä maustettuna. Kehitys ei ollut mitenkään erityisen nopeaa. Noista ajoista merkillepantavaa oli, että kehonpainon nostaminen oli itselleni erityisen vaikeaa. Armeijan jälkeen v.1990 aloitin kuitenkin entistä säännöllisemmän ja tavoitteellisemman harjoittelun. Mitään erityistä tähtäintä ei ollut, ainoastaan kovaa harjoittelua. Palautumisesta voisi sanoa sen olleen selkeästi treenikavereitani heikompaa, tosin yksilölliset erot näissä ovat suuria. 1994-2001 kilpailu-ura kehonrakennuksessa, ei mitenkään kauhean johdonmukaista ja määrätietoista harjoittelua.

Saavutuksina vuoden 1994 noviisien kilpailuissa -90kg viides sija. Vuonna 1995, karsinnoista Sm-kilpailuihin, joissa 10:s sija. Vuonna 1998 siirryin kehonrakennusalan yhden parhaan osaajan Matti Halosen valmennukseen. Muutos aiempaan jo neljän viikon jälkeen oli valtava: kunto parani ja treenit kulki. Erittäin kovatasoisessa -90kg sarjassa sijoitus oli neljäs. Omasta mielestäni olin elämäni parhaassa kunnossa tuolloin 1998, vaikka voitinkin Sm-90kg sarjan vuonna 2001. Vuonna 2001 oli paljon ongelmia vasemman puolen hermotuksen kanssa, aina jopa lihasatrofiaan asti. En ollut kuntooni tyytyväinen. Vasemman puolen oireet ovat sittemmin osoittautuneet vain vaikeammiksi ja ilmeisesti taudin ensimmäisiksi oireiksi.

Penttilä

Kuvassa Petri Penttilä oikealla (vasemmalla Jarkko Hinkkanen) vuosituhannen vaihteessa voitettuaan kehonrakennuksen Suomen mestaruuden.

Poikkeuksellisia ylikuntokausia oli itse asiassa koko kilpailu-urani ajan, esim. kovien treenien aiheuttamia outoja kuumeisia oloja, johtaen monesti useamman päivän jopa viikkojen lepojaksoihin. Kilpailu-uran päätyttyä v.2001 oli harjoitteluni pitkälti sellaista on-off tyyppistä. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että ylirasitustilat ja harjoittelumotivaation puute ovat olleet merkkejä tulevasta. Tauot pitenivät, palautumisten pituus ja haluttomuus harjoitella pahenivat vuosi vuodelta. 2010 loppuvuodesta ilmeni ensimmäinen todella huolestuttava oire. Äkillinen voimien romahtaminen, mitä ei voinut selittää harjoitteluun tottumattomuudella ja tauolla. Reidet menivät hapoille jo portaissa ja kävelylenkeillä. Useita kertoja kävin terveyskeskuksessa valittamassa lihasoireita. Olin itsekin silloin täysin tietämätön lihastaudin mahdollisuudesta. Oma psyykekin oli kovilla. Masennusdiagnoosi olisi ollut helppoa hyväksyä.

Muutaman mutkan kautta pääsin TAYS:n Suomen lihastautien tutkimuskeskuksen johtajan Bjarne Uddin vastaanotolle kuulemaan, että näitä lihastauteja on kuvattu olevan n.800-1000 erilaista, joista valtaosa on geeniperäisiä. Tavallaan harmillista on se, että sairaus on jokin tuntematon. Hyvää taas se, että kyseessä on jokin metabolinen eli aineenvaihdunnallinen, ei etenevä rappeumatyppinen sairaus. Kaikista vapauttavin tieto oli se, että en itse ole millään tapaa aiheuttanut sairauttani. Kuntosaliharjoittelua tein kuitenkin oma-aloitteisesti sairauden toteamisen jälkeen, kielloista huolimatta, jopa etenevin tuloksin. Kipuihin tästä oli suurta apua. Toisaalta huomasin aika pian suorittavani liikaa lihaskunnon suhteen. Kilpaurheilutausta voi tässä mielessä kostautua. Ei vain pysty ottamaan kevyesti, aina tulee haastettua itseään enemmän ja enemmän, joka sitten aiheuttaa ”romahduksia” ennemmin tai myöhemmin. Arjessa on kuitenkin valittava kahden välillä: hoidatko itseäsi, vai yritätkö sinnitellä työelämässä laiminlyöden oman terveytesi. Itse valitsen sen terveyden.

Ravinnon ja lisäravinteiden merkitys on oikeasti todella suuri. Painonhallinta tietty vaikeutuu lihaksen energia-aineenvaihdunnan häiriöiden myötä. Tämän takia olen edelleen tarkka proteiinien, hiilihydraattien ja rasvan suhteen. Jostain syystä keskipitkät rasvahapot toimivat minulla todella hyvin antaen energiaa, niiden metaboliaa en sen kummemmin lähde avaamaan. Lisäravinteiden käyttö on aihe, josta paljon keskustellaan ja hyötyjä vähätellään, varsinkin neurologisiin sairauksiin liittyen. Onneksi on tietotaitoa ravinnosta,josta olen erityisen kiitollinen kilpailuaikojen valmentajalleni Halosen Matille. Kiitokset myös Lihastohtori Juha Hulmille mahtavista tsempeistä ja tuesta!

 

Lisää lihastautitarinoita ja muuta luettavaa

Miten kävisi, jos hylättäisiin tutkimus ja aina hypittäisiin trendistä toiseen tai edettäisiin poliitikkojen ja liikemiesten lyhytnäköisen ajattelun ohjaamina?  Meillä olisi todennäköisesti aikanaan kehitetty esimerkiksi polion torjumisen eli rokotteen sijaan laadukkaita pyörätuoleja. Näissä hienoissa pyörätuoleissa istuisi tälläkin hetkellä miljoonia nuoria lapsia. Tutkimusta voi hyvällä syyllä sanoa kaikkien aikojen tärkeimmäksi keksinnöksi.

Yhteenveto

Lihastauteja on monenlaisia. Jos sinulla tai läheiselläsi on lihastauti, niin älä luovuta. Kiitos aktiivisen tutkimustyön, erilaisia hoitomuotoja tutkitaan koko ajan. Lisäksi sopiva liikunta, fysioterapia, ravinto ja terveet elämäntavat sekä positiivinen elämänasenne auttavat yleensä aina. Lihastohtori-blogin sivuilla usein hehkutetaan lihaksien tärkeydestä. On kuitenkin huomioitavaa, että elämisestä voi nauttia ja siinä myös menestyä myös käytännössä lähes kokonaan ilman lihaksia. Tämän ovat esimerkiksi Stephen Hawking ja monet muut osoittaneet.

Loppuun vielä kevennyksenä tekemäni vesihaaste.

Juha Hulmi

 

 

Tietoja jhulmi

PhD in exercise physiology (LitT liikuntafysiologiassa ja liikuntafysiologian dosentti).
This entry was posted in fysiologia, Lihakset, terveys. Bookmark the permalink.

18 vastausta artikkeliin: Lihastaudit – niiden hoito tulevaisuudessa ja koskettavia kertomuksia

  1. Himawari sanoo:

    Hei! Kiitos mielenkiintoisesta kirjoituksesta. Tarinat sikäli mielenkiintoisia, että mitä ilmeisemmin itsekin sairastan siskoni kanssa jotain lihassairautta, jolle ei vielä ole saatu nimeä. Omat oireeni alkoi kaksi vuotta sitten, jota ennen olin talven aikana hiihtänyt useamman sata kilometriä ja keväällä vielä juoksin, kunnes se viimeinen juoksulenkki onkin ollut viimeinen. Siskoni näyttelee ja tanssii ulkomailla, hän alkoi oirella joulukuussa samalla tavalla kuin itse.

    Itselläni selkäkivun siivittämänä kuntoni romahti kaksi vuotta sitten ja huomasin, ettei jalat jaksa enää nousta kävelessä, koska väsyvät ja menevät hapoille tosi nopeaa. Sama käsissä, lisäksi lihasväsymyksen myötä vartaloni valtaa vartaloataksia, palautuminenkin on todella hidasta. Minua on tutkittu laajasti, mutta mitään selittävää tekijää ei ole löytynyt, ja koska olen kuntouttanut itseäni ja tullut taas parempaan kuntoon, niin neurologi katkaisi hoitosuhteen. Mutta oireet eivät silti ole kadonneet minnekään, vaikkakin alku romahduksen jälkeen parantuneet paljon paremmaksi. Petri Penttilän tarina kuulosti pelottavan samankaltaiselta. Olemme siskon kanssa miettineet, että jos olisi mahdollista päästä TAYS:iin Suomen lihastautien tutkimuskeskukseen tutkittavasti, mutta eihän sinne ole mahdollisuuksia päästä, kun ei ole hoitosuhdetta enää neurologian puolella ja sisko asuu ulkomailla ja hänellä on parhaillaan siellä tutkimukset kesken. Onneksi itselläni on kuitenkin hoitosuhde kuntoutus puolelle ja sieltä ollaan kuntoutuksen tiimoilta oivana tukena.

    Mutta jospa mekin saataisiin joku päivä nimi tälle sairaudella, vaikkakaan ei se elämistä ole tällä hetkelläkään estänyt. Positiivisin mielin on pökitty eteenpäin ja niin tehdään jatkossakin, nimi tälle sairaudelle tulee joku päivä jos on tullakseen, mutta nautitaan nyt siitä mitä itsellä on ja mitä voi tehdä, eikä murehdita tulevaa. Diagnoosi helpottaisi ehkä itselle rajojen asettelussa, kun on aina liikkunut ja harrastanut, niin liikunnan väheneminen on kova paikka omalle päälle (ja keholle). Vuosi sitten liikkuminen oli mahdollista vain ja ainoastaan vesivyökävellen, mutta tänä talvena pääsin taas jo suksille, sillä seurauksin että nyt lapa siirrottaa ja olkpää on tulehtunut. Kun sitä pääsee taas tekemään jotain, niin aina ampuu yli ja rajusti. Ehkä minä opin joku päivä.

    • jhulmi sanoo:

      Kiitos kommentista ja hienoa kun kuntoutus on auttanut. Nämä ovat haastavia tapauksia vähintään siihen asti kunnes diagnoosi selviää. Tutkimusten ja käytännön kentällä toimivien ihmisten kokemusten avulla ymmärretään jatkossa lihastaudeistakin paljon enemmän. Tämä varmasti auttaa sitten myös hoidossa.

      Mitä Petriin tulee, niin hän on on edelleen vuosia diagnoosin jälkeen vahvempi kuin keskiverto mies.

      Positiivisin mielin kohti kesää!

  2. ongelmainen sanoo:

    Hei! Kysymykseni ei kyllä liity milläänlailla tähän kyseiseen postaukseen, mutta kysympä silti!

    Olen 20-vuotias tyttö,jolla on aktiivista salitreeniä takana nyt hieman yli vuosi. Ongelmani koskee sitä, että pakarani eivät ole kasvaneet kovasta treenistä huolimatta yhtään. Ruokavalio ja treenin teho ovat mielestäni kunnossa,ja saan pakaratkin aktivoitua hyvin treenin aikana. Olen keskittynyt pakaroiden treenaamisen alusta saakka ja treenaan niitä aina 2x/viikko. Yläkroppani on kehittynyt hyvin, mutta pakaroissa ja takareisissä ei näy oikeastaan minkäänlaista muutosta kovasta treenistä huolimatta.Tähän asti olen ajatellut, että alakroppani vain kehittyy hitaammin, mutta nyt googletuksen seurauksena törmäsin väitteeseen, että kireät lonkankoukistajat voisivat estää pakaroiden kasvun ja kiintetytymisen? Onko näin? En ole ikinä ajatellut omaavani kireitä lonkankoukistajia, vaikka pakko myöntää, että venyttely ja kehonhuolto ovat jääneet todella vähäisiksi..Myös omaavani notkoselkä viittaisi kireisiin lonkankoukistajiin,ja ainakin äkkiseltäni lonkankoukistajia venyttäessäni tuntui kipua/venymistä.Voisiko kireät lonkankoukistajat todella vaikuttaa pakaroiden kasvuun niin paljon, että kehitystä ei tapahdu lainkaan vai voiko pakaroilta edes odottaa huimaa kasvua vuoden sisällä?

    Onko ongelma mahdollista korjata kovalla venyttelyllä, kuinka usein, ja ennen vai jälkeen treenin?

  3. Tuulia sanoo:

    Kiitän jutusta. Olen aiheen käsittelyä salaa itsekseni toivonutkin. Miehelläni on MS-tauti ja hän treenaa lihaksiaan kotona (vapailla painoilla) hänelle suunnittelemieni saliohjelmien mukaan. Alkoi treenata melkein heti diagnoosin saatuaan ja aikanaan neurologilla vuoden välein silloin mitatuissa tuloksissa mm. jalkojen voimatasot olivat selvästi kehittyneet.

    Hyvistä tuloksista huolimatta tekemisen suunnittelussa on läsnä paljon isompi epävarmuus kuin terveen ihmisen eli omia treenejä pohtiessa. Tietoa kun ei juuri löydy ja asioita opitaan vähän kantapään kautta tai varovaisella linjalla kulkien. Virheet ”maksavat” helposti enemmän kuin terveellä ihmisellä. Nyt on kuitenkin tämän jutun ansiosta ainakin muutama tietolähde, joista voin koettaa löytää taas lisää ammennettavaa.

    Hienoa, että lihaskato-/lihastautiteeman parissa tehdään myös Suomessa tutkimusta. Onnea ja tulevaisuudessakin rahoitusta tuottavaa menestystä siihen!

  4. Olli sanoo:

    Kiitos mielenkiintoisesta jutusta. Vaimoni sairastaa Myotonia Congenitaa (MC). Aikanaan on suositeltu liikunnaksi pelkkää kävelyä mutta onko nykytutkimuksen valossa tämä liikuntasuositus muuttunut – suositellaanko muita liikuntamuotoja? Onko uusimpien tutkimusten valossa todettu ruokavalioita / lisäravinteita, mitkä lieventäisivät Myotonian oireita?

    • jhulmi sanoo:

      Kiitos.

      Liikuntaa on niin vähän varsinaisesti tutkittu, että on hyvin vaikea sanoa. Todennäköisesti hieman kovempaakin liikuntaa olisi joskus lyhyitä ”jumppia” hyvä tehdä toimintakyvyn kannalta, mutta kuitenkin jäykistymistä minimoiden eli lihasten huolto on kaiken a ja o ja tulee tehdä lääkärien, fyssarien jne. opastuksella ainakin aluksi.
      http://www.lihastautiliitto.fi/cgi-bin/wafnet3.pl?id=352&kid=1

  5. Tertsi sanoo:

    Pieni aihe-ehdotus/toivomus:

    Jossain määrin esillä olevaa asiaa koskettaa kansantautimme diabetes eri muodoissaan, vaikka lihaksien toimintakyvyn osalta ei puhutakaan näin vakavista seurauksista.

    Olen miettinyt insuliiniresistenssin ja heikentyneen sokerinsiedon vaikutuksia lihaskasvun ja -kunnon ylläpitoon aktiivisessa harjoittelussa. Itsekin kuulun tähän riskiryhmään ja olen tietoisesti pitänyt huolen siitä, ettei metabolinen oireyhtymä pääse tekemään tuhojaan. Eli olen ollut terveen tiukassa kunnossa koko ikäni, mutta ikääntymisen myötä huolettaa, että seniori-ässä lihaksia ei olisi jäljellä arkiliikuntaankaan riittävää määrää. Tämä siis sen vuoksi, etten koe järkeväksi olla lihaksia kasvattavilla plussakaloreilla, kun hintana on vaarallisen viskeraalirasvan riski. Siksi toivoisin lihastohtorin fundeeraavan, josko insuliiniresitentin treeneistä voisi joitakin yleisohjeita antavaa artikkelia julkaista. Ei siis lääkärin valvonnassa elävien diabeetikoiden näkökulmasta, vaan terveiksi luettavien heikentyneestä sokerinsiedosta kärsivien lihaskasvun ja -ylläpidon treeni- ja ruokailulinjauksista.

    Tätä porukkaahan on Suomessa paljon, joten sillä on merkitystä. Esimerkki: olen maallikkona siinä kuvitelmassa, että insuliiniresistenteille lihasglykogeenit ovat erityisen niukka ja huonosti täydentyvä resurssi. Siksi kuvittelen, että on ratkaisevan tärkeätä huolehtia, että tankkaus, treenien suunnittelu, jaksotus ja palautuminen erityisesti huomioivat tämän handicapin. Muuten voisi kuvitella kevyenkin treenin olevan katabolista? Jos tämä pätee, niin se selittäisi osaltani sen, etten monipuolisesta, järkevästä, kehoa kuuntelevasta yms reenistä huolimatta ole saavuttanut mitään merkittävää lihaskasvua, vaikka tietoa on ja harjoitusvuosiakin 2-numeroinen luku. Olisko tässä tutkimustyötäsi sivuavan lihastohtoriartikkelin aihetta?

    Olisi kovasti kiitollinen tällaisesta, koska spekuloin kokemuksiini perustuen, että minun pitäisi pyrkiä valmistelemaan kevytkin treeni oikeaoppisella tankkaamisella, jos aion välttää treenikataboliaa. Tankkaaminen kuullosta pahalta overkillilta, mutta enpä ole keksinyt muuta syytä miksi treeni ei tartu sinänsä asiallisen kuntoiseen kroppaani.

    • Hezerminator sanoo:

      Ottamatta asiaan sen enempää kantaa luulisi että ykkös ja kakkostyypin diabetes eroavat toisistaan liikunnan ja tankkauksen suhteen?

      Fillarifoorumilta muistan lukeneeni erään 1-tyypin taisteluista tankkauksen suhteen pitkillä lenkeillä, ja kaveri oli saanut pitkän säätämisen jälkeen kokemusta ja varmuutta niin paljon että pystyi tehdä yli kaksituntisia kovavauhtisia reissujakin onnistuneesti ja turvallisesti.

    • jhulmi sanoo:

      Varmasti tärkeä aihe, laitetaan harkintaan!

    • Tertsi sanoo:

      Varsinainen diabetes(1/2) vaatii lääkärin huomiota liikunnankin suhteen (hypoglykemian riskit) ja siksi ei ole lihastohtorin expertiisiä. Sen sijaan tarkoitan riskiryhmässä olevia heikentyneen sokerinsidon omaavia ja lihasten kasvamattomuudesta harmistuneita painoharjoittelijoita. Siis terveitä liikkujia, joilla haima toimii ja insuliini tehoaa, mutta hieman heikohkosti. Eli veren paastosokeri pysyttelee ylärajan tuntumassa tai vähän yli, mutta diabeteksesta ei ole (vielä) kyse eikä asia edes kiinnosta lääketieteen ammattilaisia. Tällaisessa tilanteessa treenaajaan näkökulmasta olisi hyvä ymmärtää olennaisimpia mekanismeja, ettei ainakaan sorru kiusaamaan kehoaan epäterveellisellä tankkauksella, pitkäkestoisilla harjoituksilla yms. Esim puhdas sokeri ei ole tarveellistä kenellekään.

      Ymmärrän kyllä, että tällaisen artikkelin kirjoittaminen voi olla sohaisu muuraispesään ja varmasti kirvoittaisi urheilevien diabeetikoiden suunnasta suuren keskustelu- ja kysymysryöpyn, joten lääkärin tontilta on syytä pysyä tiukasti pois. Mutta sekin riittäisi, jos olisi viittauksia muuhun asiaan liittyvään urheilututkimukseen ja keskusteluun, koska sokeriaineenvaihdunnan ymmärtäminen on tavoitteelliselle urheilijalle tärkeä asia.

  6. Jukka sanoo:

    Kiitos hyvästä blogikirjoituksesta. Tämä herätti itsessäni ajatuksen. Olen 23-vuotias nuori terve miehen alku jolla on ollut ylipainoa koko elämän ajan. Olen vain surkastuttanut omia lihaksia istumalla koneella ja kohottanut kuntoa pelkästään kävelemällä. Olisihan se hyvä myös herätellä myös muutkin lihakset ja kasvattaa voimaa. Eihän tämä kommentti aiheeseen liity mutta herätti ison ajatuksen kirjoituksen myötä. Terveisiä 40320-alueelta.

  7. Tiina sanoo:

    Moi!
    Itse sairastan dermatomyosiittia ja mieteikin, että oletko tutkinut tätä sairautta sen tarkemmin? Kukaan ei tunnu tietävän siitä yhtään mitään😦

    • jhulmi sanoo:

      Hei,

      en valitettavasti. Sen verran voin lohduttaa, että on lihastaudeissa varmasti lievimmästä päästä ja oletettavasti hoidot paranee.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s