Ovatko nykylapset liikkumattomia ja huonokuntoisia? – Haapala

Ennen lapset olivat paremmassa kunnossa, olivat liikunnallisesti taitavampia ja ennen kaikkea liikkuivat enemmän ja istuivat vähemmän kuin tämän vuosituhannen puolella syntyneet lapset. Erityisesti liikkumattomuus ja suoranainen laiskuus vaivaa murrosikäisiä. Tällä tavoin meille usein uutisoidaan ja uutisoinnin perusteella on kehitetty jos jonkinlaista liikkumattomuuden hätätilaa. Onko tilanne todella näin huolestuttava? Katsotaan mitä tutkimusnäyttö meille kertoo.  Tällä kertaa sain vieraskirjoittajaksi lasten ja nuorten (alle 18-vuotiaiden) liikuntaan erikoistuneen liikuntafysiologian dosentin Eero Haapalan vastaamaan näihin paljon puhuttaviin kysymyksiin. Hän kertoo lopuksi myös lasten kehon hallinnan ja voimaharjoittelun merkityksestä.

Väittämä 1. Lasten liikunnan määrä ja fyysinen kunto on romahtanut vuosikymmenten saatossa.

Liikunnan määrä ja fyysinen aktiivisuus. Hyvin usein kuulee väitettävän, että lasten ja nuorten liikunnan määrä on vähentynyt huomattavasti kuluneiden vuosikymmenten saatossa. Totta onkin, että eri tahojen antamien arvioiden mukaan noin puolet alakouluikäisistä lapsista ja vielä pienempi osuus nuorista saavuttaa suositellut 60 minuuttia reipasta liikuntaa päivittäin. Tästä huolimatta liikunnan ja liikkumattomuuden tasoja eri vuosikymmeninä tarkastelleet tutkimukset eivät ole pystyneet luotettavasti osoittamaan liikunta-aktiivisuuden muuttuneen merkittävästi vuosien saatossa (Adams 2005; Booth ym. 2015; Dollman ym. 2005). Joku on kuitenkin muuttunut huonompaan suuntaan, sillä esimerkiksi omilla lihasvoimilla paikasta toiseen liikkuminen näyttäisi vähentyneen moottoriajoneuvoilla liikkumisen määrän lisääntyessä (Booth ym. 2015).

Liikunnan on siis osoitettu vähentyneen vain hyvin tarkkaan rajatuissa toimissa eikä kokonaisliikunnan vähenemisestä ole maailmalla tai Suomessa kokonaisuudessaan kovinkaan pitäviä todisteita. On hyvinkin mahdollista, että myös lasten ja nuorten kokonaisliikuntamäärä on todellakin vähentynyt, mutta emme pysty mittaamaan muutoksia riittävän luotettavasti. Liikunnan mittaamiseen käytetyt menetelmät ovat muuttuneet vuosien saatossa; esimerkiksi liikemittareita on käytetty isossa mittakaavassa suhteellisen lyhyen aikaa ja siksi seuranta-ajat ovat suhteellisen lyhyitä, useimmiten alle viisi vuotta. Myös liikunnan mittaamiseen käytetyt kyselyt ovat muuttuneet. Lisäksi on mahdollista, että se miten lapset, nuoret ja heidän vanhempansa ymmärsivät liikunnan eri tavalla kolme vuosikymmentä sitten kuin nyt. Lisääntynyt tieto liikunnan terveysvaikutuksista voi johtaa siihen, että lomakkeisiin raportoidaan kaikki mahdollinen liike, kun aikaisemmin liikunnaksi on saatettu laskea vain hyvin kuormittava liikkuminen. Näiden lisäksi on huomioitava, että lasten liikkumisen, joka on intervallityyppistä ja vaihtelevaa, arviointi jälkikäteen on hyvin haastavaa lapsille itselleen mutta myös heidän huoltajilleen (Corder ym. 2008). Mittareihin liittyvien haasteiden lisäksi eri liikunnan tyyppien, kuten vapaan ulkoleikin tai ohjatun liikunnan, määrä ja painotus eroavat eri maiden ja kulttuurien välillä. Nämä voivat erota myös yhden maan sisällä. Suomalaisten maaseudulla asuvien päiväkoti-ikäisten lasten on havaittu viettävän enemmän aikaa ulkona kuin kaupungeissa asuvien ikätoveriensa, jotka puolestaan osallistuvat muualla asuvia lapsia useammin ohjattuun liikuntaharrastukseen (Niemistö ym. 2019).

Vaikka lapsilla ja nuorilla liikunnan vähenemisestä ei ole kovin vakuuttavaa tietoa, lasten liikunnan todellisista muutoksista voi yrittää vetää linjaan aikuisilla tehdyistä tutkimuksista, koska usein “sitä pienet perässä mitä isot edellä” toimii myös liikunnassa. Näissä aikuistutkimuksissa on havaittu, että arkeen liittyvä liikkuminen on vähentynyt huomattavasti 1960 luvulta 2010 luvulle tultaessa (Archer ym. 2013), mutta toisaalta vapaa-ajan liikunnan harrastaminen on kyselytutkimusten mukaan hieman lisääntynyt 80-luvulta lähtien (Kuth & Hallal 2009). On siis hyvin mahdollista, että samoin kuin aikuisilla (Archer ym. 2013) arjen askareisiin liittyvä fyysinen aktiivisuus on vähentynyt ja korvautunut passiivisilla ajanvietteillä, kuten erilaisten ruutumedioiden lisääntyneellä käytöllä (katso myös Arto Pesolan aikaisempi kirjoitus aiheesta). Tätä arjen aktiivisuuden laskua pyritään sitten mahdollisesti korjaamaan osallistumalla ohjattuun urheiluharrastukseen. Urheiluharrastusten yleisyys näyttäisikin joidenkin tutkimusten mukaan  lisääntyneen viimeksi kuluneen 20-vuoden aikana myös lapsilla ja nuorilla (Booth ym. 2015).

Tutkimusmenetelmien haasteista johtuen, kovin luotettavaa tietoa lasten ja nuorten liikunnan määrästä ja kuormittavuudesta ei siis ole olemassa. Näyttäisi kuitenkin sille, että lasten ja nuorten arkeen liittyvä liikkuminen olisi vähentynyt, mutta vapaa-aikaan liittyvä varsinkin ohjattu liikunta ja urheilu olisi lisääntynyt viimeksi kuluneiden 20-40 vuoden aikana. Tämä trendi saattaa johtaa siihen, että urheiluharrastuksiin siirrytään ilman lajissa vaadittavia fyysisiä ominaisuuksia ja motorisia taitoja, jolloin esimerkiksi vammariski kasvaa.

Aerobinen kunto. Väestöotoksissa toteutettujen pitkittäistutkimusten mukaan lasten ja nuorten kestävyyskunto 20 metrin viivajuoksutestillä mitattuna on heikentynyt maailmanlaajuisesti viimeksi kuluneiden 30 vuoden aikana; huomattavin muutos on tapahtunut kuitenkin 1980 ­luvulta 2000 -luvulle tultaessa Suomessa ja maailmalla (Tomkinson ym. 2003; Huotari ym. 2010; Armstrong ym. 2011). Vaikka tulokset eivät 2000-­luvulla ole enää heikentyneet merkittävästi, näyttäisi ero heikoimpien ja parhaimpien tulosten välillä Suomessa kasvaneen (Palomäki ym. 2014).

Edellä kuvattu tutkimusnäyttö on juuri se näyttö, mihin vedotaan kun kerrotaan lasten ja nuorten kestävyyskunnon heikentyneen. Mutta onko syynä aerobisen kestävyyskunnon lasku? Fysiologisesti parhaana aerobisen kestävyyskunnon (aerobisen tehon) mittarina usein käytetty maksimaalinen hapenottokyky eli VO2max (mL/kg/min, katso alta myös, miksi VO2max:ia ei tulisi jakaa kehon painolla) ei näyttäisi heikentyneen samalla tavalla kuin viivajuoksun avulla mitattu suorituskyky, mutta laajoja väestöotoksia on huomattavan vähän (Eisenmann ja Malina 2002; Armstrong ym. 2011). Arvioiden mukaan lisääntynyt ylipainoisuus selittää 20 metrin viivajuoksutulosten heikkenemisestä 40–60 prosenttia (Lintu ym. 2018). Lisäksi motivaatiotekijät, tottumattomuus maksimaaliseen suoritukseen, motoristen taitojen heikkeneminen sekä monet muut ainakin osittain vähentyneen liikunnan määrään ja/tai laatuun viittaavat tekijät voivat selittää 20 metrin kestävyyssukkulajuoksutulosten heikkenemistä.

Yhteenvetona tulokset meiltä ja maailmalta eivät siis tue lasten aerobisen kestävyyskunnon heikentymistä. Sen sijaan olemassa oleva tieto 20 metrin viivajuoksun muutoksista kuitenkin antaa viitteitä, että fyysinen kestävyyssuorituskyky olisi heikentynyt.

 

Väittämä 2. Teinit ovat laiskoja eikä liikunta kiinnosta

Fyysinen aktiivisuus vähenee huomattavasti kasvun ja kehityksen aikana lapsuudesta nuoruuteen (voidaan määritellä myös murrosiäksi tai teini-iäksi ja teini-ikäisillä tarkoitetaan usein 13-19-vuotiaita nuoria) ja edelleen aikuisuuteen (Eisenmann ja Wickel 2009; Ingram, 2000; Sallis, 2000). Lasten kasvun ja kehittymisen aikaisen fyysisen aktiivisuuden vähenemisen syynä pidetään biologisia ja erityisesti geneettiseen säätelyyn liittyviä tekijöitä, koska vastaavaa vähenemistä havaitaan myös useimmilla eläinlajeilla (Eisenmann ja Wickel 2009; Ingram, 2000; Sallis, 2000). Ihmisillä jyrkin liikunnan määrän lasku havaitaan murrosiän aikana noin 13 ikävuodesta eteenpäin (Sallis 2000). Lasten fyysisen aktiivisuuden väheneminen kasvun ja kehityksen aikana kehittyneissä maissa näyttäisi kuitenkin suuremmalta kuin olettaisi johtuvan ainoastaan biologisista tekijöistä. Nimittäin esimerkiksi nykyisissä metsästäjä-keräilijä yhteiskunnissa aikuisten reippaan liikunnan määrä lähentelee alle kouluikäisille annetun kolmen tunnin kokonaisliikuntasuositusta (Lieberman 2015; Pontzer ym. 2018).

Väittämään ”Teinit ovat laiskoja eikä liikunta kiinnosta” on siis lähes mahdoton vastata kunnolla, sillä kasvun ja kehityksen aikana tapahtuva fyysisen aktiivisuuden väheneminen johtuu biologisista tekijöistä, joka voi vaikuttaa esimerkiksi liikuntamotivaatiota sääteleviin neurobiologisiin järjestelmiin (Sallis 2000). Toisin sanoen, liikunta ei teinejä välttämättä kiinnosta niin paljon kuin lapsena, mutta se voi johtua geneettisistä jabiologisista tekijöistä joihin ei voi vaikuttaa kovinkaan paljon. Toisaalta geneettisten ja biologisten tekijöiden lisäksi myös elinympäristöön ja erityisesti teknistyneeseen yhteiskuntaan liittyvät tekijät näyttäisivät vähentäneen tarvetta liikkumiseen.

 

Väittämä 3. Hyvä kestävyyskunto suojaa melkein kaikelta – jo lapsuudessa

Kestävyyskuntoa pidetään usein parhaana terveyden ja hyvinvoinnin mittarina koska suuri määrä tutkimusnäyttöä on osoittanut yhteyden korkeamman aerobisen kestävyyskunnon ja matalamman tyypin 2 diabeteksen, sydäntautien ja dementian vaaraan aikuisuudessa ja aineenvaihduntasairauksilta ja ennenaikaiselta valtimoiden jäykistymiseltä lapsuudessa. Tämän väitteen ongelma on kuitenkin se miten aerobista kestävyyskuntoa on mitattu ja erityisesti se, miten kehon koko on otettu huomioon (Tanner 1949; Welsman ja Armstrong 2019). Tästä on kirjoitettu enemmän suomenkielisessä artikkelissamme “Lasten ja nuorten kestävyyskunto” (Lintu ym. 2018).

Kehon koon huomioonottaminen on erityisen tärkeää, kun tutkitaan kestävyyskunnon yhteyksiä terveyteen. Kestävyyskunnon tyypillinen mittari suhteellinen hapenottokyky eli VO2max jaettuna kehon painolla on suuresti riippuvainen kehon rasvapitoisuudesta (Tompuri ym. 2015), joka puolestaan on voimakkaasti yhteydessä valtimotautien riskitekijöihin. Tästä johtuen kehon painolla jaetun VO2max (peak):in yhteydet terveyteen usein ylikorostuvat, koska se kuvaa osittain myös kehon rasvapitoisuutta.

Fysiologisesti lihasmassan käyttäminen VO2max:in jakajana on suositelluin vaihtoehto, koska lihasmassa on vastuussa liikunnan aikana kasvaneesta hapen ja energian tarpeesta ja lisäksi lihaskudos lisää laskimopaluuta takaisin sydämeen (Loftin ym. 2016). Tämä on havainnollistettu mainiosti Jyväskylän yliopiston pro gradu -työssä, jossa osoitettiin, että aerobisella kestävyyskunnolla ei ollut yhteyttä insuliiniresistenssiin kun kehon koko ja koostumus oli otettu asianmukaisesti huomioon (Kemppainen 2018). Samassa työssä tutkittiin myös suojaako parempi kestävyyskunto ylipainon negatiiviselta vaikutukselta insuliiniresistenssiin. Kuten olettaa saattoi, kun kestävyyskunto oli suhteutettu kehon kokonaispainoon, kunto tosiaan suojasi insuliiniresistenssilta ylipainoisia lapsia. Aikaisemman tutkimusnäytön kannalta harmillisesti, kestävyyskunnolla ei ollut mitään tekemistä insuliiniresistenssin kanssa kun kehon koostumus oli otettu asianmukaisesti huomioon. Toisin sanoen, insuliiniresistenssi kasvoi rasvaprosentin kasvaessa huolimatta kestävyyskunnosta.

Joku saattaa nyt miettiä, että väitänkö VO2maxin aerobisen kestävyyskunnon mittarina olevan terveyden kannalta yhdentekevä. En väitä. Hyvä aerobinen kestävyyskunto näyttäisi olevan yhteydessä parempaan valtimoterveyteen: lapsilla ja nuorilla joilla on korkeampi VO2max tai maksimaalinen työkuorma kestävyyskunnon mittarina, on myös sydänsairauksien riskiä pienentävät joustavammat valtimot sekä parempi valtimoiden laajenemiskyky (Noortman ym. 2019; Agbaje ym. 2019; Haapala ym. 2018; Veijalainen ym. 2016). Lisäksi korkeampi kehon lihasmassaan suhteutettu maksimaalinen työkuorma kestävyyskunnon kuvaajana näyttäisi olevan yhteydessä sydänterveyden kannalta parempaan sydämen autonomiseen säätelyyn (Veijalainen, Haapala ym. julkaisematon). Aerobisella kestävyyskunnolla (hapenottokyky) on siis edelleenkin rooli terveydessä, mutta saattaa olla, että sen roolia on jonkin verran liioiteltu.

Hyvän kestävyyskunnon lisäksi muun muassa kehonhallintaa ja voimaharjoittelua

Niin uskomattomalta tai vastavuoroisesti yksinkertaiselta kuin se kuulostaakin, lapsuudessa motoriset taidot yhdessä lihasvoiman kanssa ovat tärkeämpiä ominaisuuksia liikunnallisen elämäntavan omaksumisessa ja urheilijaksi kasvamisessa kuin aerobinen kestävyyskunto (Lesinski ym. 2016, Lloyd ja Oliver 2012, Faigenbaum 2018). Motoriset taidot, kuten juokseminen, kiipeäminen, hyppääminen, heittäminen ja tasapainoilu, ovat liikkumisen perusrakennuspalikoita. Motoriset taidot kuvaavat liikkeiden tarkoituksenmukaista säätelyä niin liikesuuntien ja -laajuuksien kuin voiman säätelyn suhteen. Vaikka motoriset taidot nähdään usein erillisenä osana lasten fyysisiä ominaisuuksia, ne kulkevat rintarinnan lihasvoiman kanssa. Motorisia perustaitoja ei yleisesti ottaen pysty suorittamaan ilman riittävää voimatasoa, mutta myös voiman harjoittaminen vaatii riittävät motoriset taidot (Laukkanen ym. 2018).

Nyt ei kannata myöskään kauhistua ja päivitellä voimaharjoittelun sopimattomuudesta lapsille, sillä sellaisesta ei ole oikeasti olemassa pätevää tutkimusnäyttöä, päinvastoin. Lasten ja nuorten voimaharjoittelun muun muassa parantaa lihasvoimaa ja motorisia taitoja, auttaa parantamaan suorituskykyä ja vähentää loukkaantumisriskiä (Lesinski ym. 2016, Lloyd ja Oliver 2012, Faigenbaum 2018). Lisäksi huono lihasvoima lapsuudessa ja nuoruudessa ennustaa myös tulevaisuuden ylipainoa ja lihavuutta, heikentynyttä insuliinisensitiivisyyttä ja metabolista oireyhtymää sekä matalampaa luuntiheyttä (Garcia-Hermoso ym. 2019). Voiman kehittämisellä lapsuudesta alkaen näyttäisi olevan myös kansanterveydellinen ja -taloudellinen merkitys. Lue myös aikaisempi laajempi artikkeli lasten ja nuorten voimaharjoittelusta ja siitä miten esimerkiksi lasten hyppelyleikitkin ovat jo tavallaan voimaharjoittelua.

Koska ja miten lasten sitten pitäisi aloittaa voimaharjoittelu? Yksinkertainen ja yksinkertaistettu vastaus on, että heti syntymästä. Vauvoilla selällään ja vatsallaan olo on voiman ja motoristen taitojen harjoittelua joka ajan ja kypsymisen kanssa johtaa liikkumisen kehittymiseen. Siitä eteenpäin lapsen arjen tulisi sisältää hyppyjä, loikkia, työntämistä, vetämistä, kiipeämistä ja kantamista ym. tehtäviä sisältäviä leikkejä ja pelejä. Painoilla tehtävän voimaharjoittelun voi aloittaa, kun voimaharjoittelutaidot ovat olemassa. Jollain tämä voi olla jo seitsemänvuotiaana, toisilla 10-vuotiaana.

Lopuksi

Lasten liikunnan merkitys on kaikkien huulilla ja monet tahot ministeriöitä myöden korostavat toimia lasten liikunnan edistämiseksi. Lasten ja nuorten liikunnan edistäminen on tietysti tärkeää, mutta tällä alueella on hyvin paljon epävarmuutta eikä lasten liikunnasta ja sen merkityksestä ja siihen vaikuttavista tekijöistä tiedetä tosiaankaan liian paljon saati kaikkea. Myöskään siitä, onko hyvä kunto vai suuri liikunnan määrä tärkeämpää hyvinvoinnin ja terveyden kannalta, ei ole olemassa varmuutta. Liikunnalla on kuitenkin myönteisiä vaikutuksia lähes joka elinjärjestelmään ja liikunta on myös tehokkain keino, jolla kuntoa voi parantaa. Joten jos minulta kysytään, valitsisin liikunnallisen elämäntavan. Lisää tutkimuksia kuitenkin tarvitaan.

Lopuksi viittaan laadukkaaseen Twitter-runouteen ja kannustan kaikkia iästä riippumatta liikkeelle “Kaikki voittaa huntteja, kun seniori nostaa puntteja – ja kun lapsi oppii liikunnan salat, ei kasva valtion velat”. Lasten ja nuorten liikunnassa pitää erityisesti muistaa, että lapset ja nuoret eivät ole pieniä aikuisia ja heillä on erilaiset tarpeet kuin aikuisilla. Ja se hauskuus.

Haapala

Kirjoittaja on filosofian tohtori (fysiologia), terveystieteiden maisteri (liikuntalääketiede) ja lasten nuorten liikuntafysiologian dosentti, joka tutkii ja on kiinnostunut lähes kaikesta lapsiin liittyvästä. Tällä hetkellä hän työskentelee Jyväskylän yliopistossa liikuntatieteellisessä tiedekunnassa ja tekee läheistä yhteistyötä Itä-Suomen yliopiston biolääketieteen yksikön kanssa. Vapaa-ajallaan hän tekee uutta paluuta vihreälle veralle jalkapallon pariin, vaikka olisikin parempi kestävyysjuoksussa ja pyöräilyssä.